Keväinen aurinko roikkui matalalla kuin laiska valaisin, joka ei oikein jaksanut vielä syttyä täyteen kirkkauteen. Lumi suli hitaasti kylän reunoilla, ja vanhan hiekkatien varressa penkillä istuivat Juhani ja Pekka – kaksi miestä, jotka olivat nähneet elämää tarpeeksi tietääkseen, ettei se koskaan mene ihan niin kuin pitäisi.
Ilmassa leijui märän mullan ja savun sekoitus, sellainen tuoksu, joka muistuttaa siitä, että talvi on vihdoin häviämässä taistelun, mutta tekee sen vielä vähän nyrpeänä. Jossain kauempana koira haukkui, traktori yskäisi käyntiin ja sitten taas hiljeni. Kaikki oli rauhallista. Liian rauhallista, jos Pekalta kysyttiin.
Juhani nojasi taaksepäin penkkiä vasten, venytteli hartioitaan ja tuijotti peltoa kuin filosofi, joka oli juuri ratkaissut elämän syvimmän arvoituksen.
— Tiedätkö Pekka… minä tajusin yhden asian, hän sanoi hitaasti.
Pekka kääntyi heti hieman varuillaan. Hän tunsi tämän sävyn. Se oli sama sävy, jolla Juhani oli kerran “keksinyt” että perunat voi keittää kahvinkeittimessä.
— No? Mitä nyt? Pekka kysyi epäluuloisesti.
Juhani hymyili vinosti, sellaisella ilmeellä kuin hän olisi juuri voittanut jotain, vaikka kukaan muu ei vielä tiennyt mistä kilpailusta oli kyse.
— Vain koira rakastaa sinua oikeasti.
Pekka jäi tuijottamaan.
— Aijaa. Ja tämä tuli mistä? elämänkoulu Juhani Oy:stä vai?
Juhani nojautui lähemmäs, kuin olisi paljastamassa valtion salaisuuden.
— Suljin vahingossa vaimon ja koiran autotalliin.
Hiljaisuus.
Sellainen hiljaisuus, jossa jopa linnut tuntuvat pysähtyvän kuuntelemaan.
— Viideksi tunniksi, Juhani lisäsi nopeasti, kuin se jotenkin parantaisi tilannetta.
Pekka räpäytti silmiään hitaasti.
— Hetkinen… MITÄ sinä teit?
Juhani kohautti hartioitaan.
— Se ovi meni jotenkin lukkoon. En heti huomannut. Ajattelin että “käyn nopeasti kylällä”, tiedäthän… kahville, vähän juttelemaan, ehkä yksi pulla…
— “Yksi pulla”, Pekka toisti kuivasti.
— No kaksi.
Pekka painoi kämmenensä kasvoilleen.
— Jatka.
Juhani jatkoi aivan rauhallisesti, kuin puhuisi kalareissusta.
— Juttelin naapurin kanssa, käytiin läpi säätilat, traktorit, ja vähän politiikkaakin. Sitten muistin, että olin ehkä jättänyt jotain… tärkeää…
— Vaimon? Pekka ehdotti.
— No, ja koiran, Juhani myönsi.
Pekka huokaisi syvään.
— Ja kun avasit oven?
Juhani hymyili leveästi.
— Arvaa kumpi oli iloinen nähdessään minut?
Taas hiljaisuus.
Pekka yritti pidätellä, mutta epäonnistui jo etukäteen.
— Älä sano… koira.
Juhani nyökkäsi tyytyväisenä, kuin olisi juuri saanut oikein vaikean arvoituksen ratkaistua.
— Häntä heilui niin kovaa, että luulin sen irtoavan ja lähtevän omaan elämäänsä. Se hyppäsi, pyöri, teki melkein voltin. Oli kuin olisin palannut sodasta tai jotain.
Pekka purskahti nauruun niin, että penkki nytkähti.
— Entä vaimo?
Juhani nyökkäsi hitaasti.
— No… sanotaan näin: hän ei hypännyt.
Pekka nauroi niin kovaa, että joutui pyyhkimään silmiään.
— Sinä olet menetetty tapaus, Juhani.
Juhani katseli peltoa rauhallisesti, kuin olisi juuri löytänyt syvän totuuden maailmasta.
— Ehkä. Mutta nyt minä tiedän yhden asian varmaksi.
— No mitä?
— Koira ei muista virheitäsi. Se muistaa vain sen, että tulit takaisin.
Pekka hiljeni hetkeksi. Sitten hän pudisti päätään hymyillen.
— Toivottavasti sinulla on tänä yönä katto pään päällä.
Juhani nousi seisomaan, venytteli ja virnisti.
— On. Ja arvaa missä koira nukkuu?
Pekka huokaisi.
— Älä sano…
Juhani nyökkäsi ylpeänä.
— Vieressä. Ihan rehellisesti, se varasi minulle puolen sänkyä. Parempi palvelu kuin hotellissa.
Pekka nousi ja lähti kävelemään kohti tietä vielä nauraen itsekseen.
— Maailma on mennyt lopullisesti sekaisin, hän mutisi. Mutta ehkä… ehkä vähän parempaan suuntaan.
